Vatikaanin tammikuun lopussa julkaisema kannanotto “ANTIQUA ET NOVA: Note on the Relationship Between Artificial Intelligence and Human Intelligence” on monella tapaa äärimmäisen tärkeä kirjoitus.

Alla olevassa keskityn kirjoituksen huomioihin ihmisälykkyyden olemuksesta ja reflektoin niitä; olen pyrkinyt ymmärrettävyyteen ja siksi olen jonkin verran vetänyt mutkia suoriksi kannanoton teologisen taustan osalta.

Olen myös rajannut pois kannanotossa hyvinkin ansiokkaasti käsitellyt tekoälyyn liittyvät uhkakuvat ja riskit. AI:sta kirjoitetaan monella foorumilla ihan tarpeeksi, nyt keskitytään ihmiseen.

Ihmisen älykkyyden kehittyminen ja sen tarkoitus

Ihmisen älykkyys kehittyy vastuullisen järjen ja teknisten kykyjen käytön kautta luodun maailman hoitamisessa. Ihmisen älykkyys ei siten ole vain tietojen hankkimista tai tehtävien suorittamista, vaan siihen kuuluu avoimuus elämän perimmäisille kysymyksille.

Ihmistä ajaa totuuden etsintä. Etsiessään totuutta ihmisen älykkyys kehittyy myös ruumiillisuuden kautta hänen tehdessään havaintoja ympäröivästä maailmasta. Kun lapsi kaatuu ja polvi menee naarmuille, hän oppii, että kivi on kova, hiekka on karhea ja haavaa kirveltää. Kivun lisäksi tilanne varmaankin myös harmittaa. Samalla tavalla opitaan, miltä kukat tuoksuvat, miltä tuuli tuntuu iholla, miltä auringonlasku näyttää – ja mitä tunnetiloja nuo kokemukset herättävät.

Ihmistä ajaa myös pyrkimys hyvään. Tästä seuraa, että ihmisen älykkyys nivoutuu henkilön moraaliseen ja eettiseen kompassiin. Vatikaani muotoilee asian niin, että “ihmisen älykkyyden tarkoitus on kirkastaa Jumalaa heijastamalla Hänen viisauttaan ja hyvyyttään, edistää yhteistä hyvää ja edistää ihmiskunnan kehitystä”.

Vatikaanin mukaan ihmisen älykkyyden ymmärtää selkeämmin kykynä, joka muodostaa olennaisen osan siitä, kuinka koko henkilö kohtaa todellisuuden. Aito todellisuuden kohtaaminen vaatii ihmisen koko olemuksen laajuuden omaksumista: (1) hengellinen, (2) kognitiivinen, (3) ruumiillinen ja (4) suhteellinen.

Listasta huomaa, kuinka helposti redusoimme itsemme “vain” kapeasti tulkittuun älyymme (kognitiivinen) ja toisaalta fyysiseen olemukseemme (ruumiillinen). Nuo muut kohdat ovat kuitenkin tärkeitä, kun pysähdymme miettimään mitä olemme kokonaisina, jakamattomina ihmisinä. Itse ehkä käyttäisin kuitenkin ykköskohdassa sanan “hengellinen” tilalla mieluummin sanaa “eettinen”. Neloskohtaa – eli“suhteellinen”, joka on kömpelö käännös sanalle “relational” –  avaan alla.

Yhteyden ja yhteistyön merkitys ihmisten välillä

Ihmisen älykkyys ei ole erillinen kyky, vaan sitä käytetään suhteissa itseen ja muihin ihmisiin. Se löytää täyden ilmaisunsa dialogissa, yhteistyössä ja solidaarisuudessa.

Ihmisillä on luonnostaan kyky tuntea toisensa ja astua yhteyteen toisten kanssa. Tämä suhteellinen suuntautuminen on välttämätöntä totuuden etsimiselle ja aitojen ihmissuhteiden kehittämiselle. Aidot ihmissuhteet vaativat toisten kanssa olemisen rikkautta heidän tuskassaan, pyynnöissään ja ilossaan, ja ne ovat välttämättömiä todellisuuden täydellisessä kohtaamisessa.

Juhlavasta muotoilusta huolimatta asia on äärimmäisen ajankohtainen.

Juuri tätä kirjoittaessani huomasin emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen nostaneen Hesarissa esiin nykyaikamme normiksi muodostuneen yltiöyksilöllisyyden ja siitä kumpuavan itsekkään, narsistiseen suuntaan kenollaan olevan käyttäytymisen: “Yltiöyksilöllinen yhteiskunta unohtaa, että ihmisellä on tarve kuulua joukkoon” ja “On aivan sama, muuttuuko ilmasto, jos ihmiset eivät kykene elämään toistensa kanssa hyvässä vuorovaikutuksessa ja toisiaan arvostaen. Se on suuri uhka”, kuuluivat pari hänen sitaattiaan.

Psykologian grand old ladylta tällaista voi odottaakin. Mutta sama asia nousee muualtakin. Entinen hävittäjälentäjä Heikki Mansikka ei uudessa kirjassaan “Voittava joukkue – Hornet-lentäjän opit tiimityöhön” juuri muusta puhukaan kuin yhteyden luomisesta toisiin ihmisiin ja yhteistoiminnasta muiden kanssa. Pehmeät ihmisten väliset taidot ovat hänenkin mielestään kaikkein kovimpia taitoja, olipa hänen käsittelemänsä “joukkue” parisuhde, perhe, urheilujoukkue, toimistotyötä tekevä tiimi, laajempi yritysyhteisö tai vaikkapa hänelle tuttu hävittäjälentue.

Ihmisen älykkyyden ja tekoälyn hedelmällinen rinnakkaiselo

Tekoälyä tulisi pitää ihmisen älykkyyden tuotteena, ei sen keinotekoisena muotona. Se voi auttaa asiantuntijoita tekemään yhteistyötä monimutkaisten ongelmien ratkaisemisessa, joita ei voida käsitellä yhdestä näkökulmasta. Tekoälyn analyyttinen voima voi integroida tietoja eri aloilta, mallintaa monimutkaisia järjestelmiä ja edistää tieteidenvälistä yhteyttä.

Kun tekoälyä ohjaa ihmisen älykkyys, tekoäly voi olla osa tietoista ja vastuullista vastausta ihmiskunnan kutsumukseen hyvään, varmistaen, että se kunnioittaa ihmisen arvokkuutta.

Tekoälyn käytön tulee aina tukea ja edistää jokaisen ihmisen arvokkuutta ja – kuten Vatikaani sen muotoilee: “ihmisen kutsumuksen täyteyden korkeinta arvoa”.

Mitä edellä oleva tarkoittaa?

Viittasin jo edellä reduktionismiin eli ihmisen palasteluun vain ruumiiksi ja järjeksi. Mekaaniset koneet ovat jo satoja vuosia ylittäneet moninkertaisesti inhimillisen fyysisen suorituskyvyn rajat. Tekoälyn myötä sama asia on tapahtumassa ja joiltakin osin jo tapahtunut myös (kapeasti tulkitun) järjen/kognitiivisen kyvykkyyden osalta.

Samaan tapaan kuin olemme tottuneet mekaanisiin koneisiin ja hyödynnämme niitä rutiininomaisesti, meidän ei todellakaan kannata vastustaa kehitystä, vaan opetella käyttämään AI-välineitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Paradoksi onkin siinä, että samalla kun olemme pitkään kehitelleet koneita, jotka päihittävät oman suorituskykymme, olemme muuttaneet itseämme ja käyttäytymistämme koneiden kaltaisiksi. Tai ehkä pikemminkin: kohtelemme toisiamme kuten koneita.

Tästä meidän pitää päästä eroon. Koneet ja AI eivät yksinään riitä. Aina tarvitaan ihmisiä.

Ihmisyys on tärkeämpi asia kuin ehkä koskaan ennen.

Meidän tulee oppia mieltämään itsemme kokonaisvaltaisesti ja elämään elämäämme sen mukaisesti. MIelenkiintoisella tavalla LMI:n perustajan Paul J. Meyerin jo 1960-luvulla kehittämä viitekehys “Wheel of Life” eli elämänpyörä jakautuu kuuteen sektoriin, joissa meillä yleensä kaikissa on jonkinlaisia päämääriä: (1) Työ, ura ja raha (2) Perhe ja koti (3) Sosiaalisuus ja kulttuuri (4) Eettisyys ja hengellisyys (5) Koulutus ja henkinen kehitys (6) Fyysinen kunto ja terveys.

Kuten huomaat, tällä ajattelulla on vahva yhteys aiemmin esitettyyn Vatikaanin jakoon – sillä erolla, että kolme ensimmäistä niputtuvat Vatikaanin ajattelussa yhteen nippuun, jonka nimi on “suhteellinen”. Kun vielä hetken pysähdyt miettimään, huomaat, että nämä kolme asiaa ovat useimmiten juuri niitä, joissa tyypillisimmin tavalla tai toisella kipuilemme – ja niissä kaikissa on muilla ihmisillä erittäin suuri rooli.

Opetellaan siis olemaan parempia ihmisiä toinen toisillemme. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!

Ilkka Huikko
LMI johtajuuskehittäjä