Aivan kuten jatkuvassa liikkeessä oleva magneettinen pohjoisnapa, tuuli ja aallot vaikeuttavat laivan navigointia ja edellyttävät jatkuvaa suunnan uudelleen laskentaa, myös johtamisessa tiheä kurssin korjaus on tarpeen. Siinä henkilökohtainen valmentaja voi olla johtajalle korvaamaton väline tai rinnalla kulkija. Yhdessä toisen kanssa näemme ja uskallamme enemmän.
Englannin kanaali 11. – 12.6.2011, Brest – Guernsey (128 merimailia, 21 tuntia)
Purjehdimme uutta venettämme Ranskasta kotiin. On yö, on pilkkopimeää. Ohjaan 40-jalkaista purjevenettä, ajan loivaa kryssiä kovassa aallokossa. Kova tuuli kallistaa venettä niin, että musta meri ajoittain viistää sen kantta. Seison ruorissa kylki ajosuuntaan, katson lähes kohtisuoraan allani vellovaa yönmustaa aallokkoa ja yritän tiukasti pitää peräsimen ohjausvoimaa kiinni tuulen ja aaltojen liikkeessä. Kuulen mieheni sanovan veljelleen: ”Otetaan yksi reivi sisään. Tehdään se heti. Tähän hätään en löydä turvavaljaita.” Kolmen hengen miehistöstämme kaksi katoaa pimeyteen kallellaan keikkuvalle kannelle reivaamaan ensimmäistä kertaa tämän veneen 55-neliöistä isopurjetta. Katson pimeänä vellovaa merta ja ajattelen, että jos tuonne nyt putoaa, sinne jää. Minun tehtäväni on nyt vain ajaa niin, että reivi onnistuu. Tehtävä on yksinkertainen, mutta monilla tavoin myös vaikea.
Johtaja on usein tällaisessa tilanteessa yksin. Pitää samanaikaisesti ohjata täydellä varmuudella, olla osaava ja itsevarma, mutta myös tavoitteelle, tilanteelle ja siinä oleville ihmisille herkkä. On kyettävä ohjaamaan toimintaa tilanteessa, jossa mikään ei ole varmaa – ja on oltava valmis etenemään ja elämään sen kanssa, mitä pienestäkin virheestä tai totaalisesta epäonnistumisesta voi seurata.
Toisinaan johtajalle käy niinkin, että oma rooli vaatii vaikeassa tilanteessa tekemään sellaisia päätöksiä, ettei enää voi suojella edes sitä, mikä itselle elämässä on kaikkein arvokkainta.
Itämeri 30.6. – 1.7.2011 Visby – Förby (198 merimailia, 31 tuntia)
On siirtopurjehduksemme viimeinen legi. Mieheni veli on lentänyt Amsterdamista Suomeen jo paria viikkoa aiemmin. Purjehdimme siis kahden, joskin 9- ja 13-vuotiaat lapsemme ovat taittaneet kanssamme koko matkan, lähes 1500 merimailia. On jälleen yö, kello on kolme aamulla, ja olemme joutumassa raivoisan ukkosrintaman alle. Myrskyn pimentämässä aamuyössä näemme, kuinka ukkonen hakkaa lähes tauotta meistä itään Hiidenmaan ja pohjoisessa sekä Hangon että Turun suunnilla. Lähes vuorokautta aiemmin olemme lähteneet varhain Visbyn satamasta, koska sääennuste näytti reitillemme täsmälleen hannunvaakunan muotoista ukkosrintamaa. Sellaista ennustetta en ole nähnyt koskaan aiemmin, enkä myöskään tuon yön jälkeen. Yritämme ehtiä pois sen alta – ja kotiin, koska on palattava töihin. Tämä on se sama yö, jona ukkonen iski Hangossa varusmiesten telttaan: kahdeksan varusmiestä joutui sairaalaan, kaksi vakavasti loukkaantuneina.
Kun tulemme rintaman alle, näemme ukkosen iskevän mereen 200–300 metrin etäisyydelle meistä. Keskellä merta ja ukkosrintamaa veneestämme nousee 21 metriä alumiinimastoa VHF-antennin kera. Lapsemme nukkuvat keulakajuutassa. Olemme avoin maali. Katson miestäni silmiin ja kysyn: ”Mitä teemme – herätämmekö lapset?” Mieheni on pitkän tovin hiljaa. Sitten hän vastaa: ”Ei. On parempi, että he nukkuvat.” Purjehtijana ymmärrän tilanteemme riskit ja vakavuuden – ja äitinä tiedän, mitä se voi tarkoittaa. Kun päätös on tehty, tarkistamme rintaman liikesuunnan ja laajuuden. Päätämme ajaa 90 asteen kulmassa rintaman liikkeeseen nähden niin kovaa kuin moottorilla pystymme.
Aamulla seitsemän aikaan Hankoniemen sivustalla aallokko on kadonnut, meri on tyyni ja rauhallinen, aamuinen auringonvalo lempeä. Tyttäremme istuu lempipaikallaan veneen keulassa. Kotisatamaan on enää muutaman tunnin matka.
Me emme voi hallita kaikkea sitä, mitä ympärillämme tapahtuu tai mitä kohdallemme osuu. Johtajina voimme vain päättää, mihin suuntaamme käytettävissämme olevan energian – ja millä voimalla sen teemme. Siihen tarvitaan joskus rohkeutta paljon enemmän kuin ulkopuolelta kukaan koskaan voisi edes aavistaa.
Yhdessä toisen kanssa olemme vahvempia, näemme, uskallamme ja opimme enemmän – ihmisinä ja johtajina.
Ei siis liene ihan tyvenestä temmattua, että olen jo vuosia sitten kirjannut LinkedIn-profiiliini näin:
It is my passion to help leaders
at all circumstances
to navigate with wisdom
and to skillfully pilot others
on their way to crystallized, meaningful goals.
Heli Engblom
LMI-johtajuuskehittäjä
