Kuoleeko lapseni?

Sylissäni on muutaman kuukauden ikäinen vauva, oma lapseni, esikoiseni. Pitelen häntä rintaani vasten, pienet kasvot tutkailevat maailmaa olkani yli, pienet kädet viuhtovat ilmaa takanani liikuskellessani leppoisin askelin keittiössä. Äkkiä kuulen lapseni kakovan kuin tukehtumaisillaan. Seuraavat kauhun hetket ovat täynnä syvää, syvää fokusta. Aika tuntuu hidastuvan. Vasta alussaan olevan elämän mitta on kirjaimellisesti minun käsissäni. Sormeni tarttuvat hänen kurkussaan olevaan esineeseen, pyöreään magneettiin, joka oli jääkaappimme ovessa, läpimitta yli 3 cm. Se on tiukasti kiinni hänen nielussaan. Taistelen nielun voimaa vastaan. En voi tietää, kuinka tässä käy. Magneetin liukas pinta uhkaa hellitä sormieni otteesta. En voi antaa periksi. Nielun voima on valtava. En voi luovuttaa. Muuta apua ei ole, eikä tule. Tämä hetki, tämä tilanne on minun vietävä loppuun saakka yksin, miten ikinä se sitten päättyykään. Taistelen nielun voimaa vastaan. Taistelen loppuun saakka.

Selviääkö mieheni?

Oli kesä. Takanamme oli vuosi tulevan kotimme rakennusprojektia. Edessä oli vielä tiilikaton asennus ja pintatyöt sisällä. Ajatuksenamme oli päästä muuttamaan syksyn kuluessa. Vanhempi lapsistamme oli nelivuotias ja nuorempi neljän kuukauden ikäinen, minä äitiyslomalla. Tällaisessa kohtaa 36-vuotias mieheni sairastui vakavasti. Syksy tulisi viemään hänen voimansa täysin. Emme voineet tietää selviäisikö hän, pienten lastemme isä – eikä sitä kukaan voinut meille kertoa.

Rakennusmiehemme vitsailivat hyväntahtoisesti kovin laihaksi käyneelle miehelleni:” Taitaa enää tuo liasta kankea työhaalari pitää miehen pystyssä.” Mitäpä teki laiha ja väsynyt mieheni saatuaan kuulla sairastumisestaan?  Veti nuo haalarit ylleen, leikkasi, latoi ja kiinnitti yksin 44 tonnin tiilikaton, joka monine lyhtyineen ja tasoineen ei ollut ihan yksinkertaisimmasta päästä. Juuri ennen sairaalaan joutumistaan hän vielä muotoili ja leikkasi liuskekivet tulevan saunamme seiniin ja lattiaan, jotta laatoittajamme pääsisi asentamaan ne heti hänen lähdettyään sairaalaan.

Minä ajattelin tuota erikoisjoukkojen tiukan fyysisen, psyykkisen ja koulutuksellisen seulan läpäissyttä miestäni, jonka kurssikirjassa lukee ”yksi kovimmista miehistä jotoksilla”. Ajattelin, että tällä elämän jotoksella minun tehtäväni on nyt kantaa se, mitä kannettavaksi tulee – vaikka yksin.

Rohkeusalue

Entinen LMI-kollegani ja edelleen johtajia valmentava ystäväni Anja Saine sanoi taannoin, ettei hän halua enää viedä asiakkaitaan heidän epämukavuusalueelleen. Sen sijaan hän haluaa jokaisen ottavan askeleita omalle rohkeusalueelleen.

Minusta Anja osui ytimeen.

Aivomme ovat pelolle herkät, viritetyt ylläpitämään elämää. Ne eivät juuri suosi arjen rohkeutta vaan totuttuja tapojamme, vakiintuneita sähköisten signaalien reittejä. Ensisijaisesti ne ovat laiskat, haluavat pysyä mukavasti energiaminimissään.

Siksi sanon, että rohkeus on valinta.

Johdon valmentajina olemme indikaattoribisneksessä. Olemme niitä ensimmäisiä, jotka näkevät varovaisuuden ja pelon kasvun. Olemme myös ensimmäisiä, jotka näkevät rohkeuden nousun. Uskallusta ja rohkeutta me haluamme valaa ja vahvistaa tuon syklin kaikissa vaiheissa.

Teemme työtä ihmisen ja liiketoiminnan risteyskohdassa, siksi meidän on tärkeää ymmärtää molempia. Menestyvän liiketoiminnan takana ei ole rohkea liiketoiminta, vaan rohkea ihminen yhdessä muiden rohkeiden ihmisten kanssa.

Ja muuten, esikoiseni on nyt 28-vuotias, mieheni vahvalla osaamisellaan ja tinkimättömällä työllään menestyvä yrittäjä.

Heli Engblom
Kirjoittaja on LMI-johtajuuskehittäjä.